Järjetöntä. Kerrassaan järjetöntä.

 

Vaikka olen normaalioloissa äärimmäisen tyyni ja seesteinen kissaeläin, alkaa tuo Kiyokon ystävien häärääminen ja panikointi ujuttautua minunkin turkkiini. On se vain kumma, miten se puku ei valmistu ajoissa, vaikka sen tekemisen aloittaisi kuukausia ennen h-hetkeä. Nyt ei ole sitten jäljellä päiviä enää senkään vertaa kuin minulla on oikeassa takatassussa varpaita. Ja se on kovin, kovin vähän.

 

Eräällekin noista ystävistä yritin jo viikkoja sitten murista, ettei se parin vuoden takainen puku enää kerta kaikkiaan voi sopia, koska ihmiset tapaavat suurentua vuosien aikana. Kuten tavallista, mielipiteeni jätettiin huomiotta. Hyvähän se sitten on viikkoa ennen conia yrittää ahtautua pukuun ja lopulta myöntää, että olin oikeassa. Ja sittenhän se karmea panikointi alkoi.

 

Toinen vaihtoehto puvuksi oli minusta kaikkine yksityiskohtineen oikein mukava. Etenkin muhkeaan, oranssiin peruukkiin oli lokoisa kääriytyä iltapäivänokosille. Kiyokon mielestä puku ei toiminut, vaikka minusta ne kauluspaidan kynnenjäljet toivat vain sellaista uniikkia säväystä asuun. Ihmekös tuo, jos kiire tulee, kun ei mikään kelpaa.

 

Kaikelta tältä häsläykseltä vältyttäisiin, jos vain minunkin mielipiteeni joskus suvaittaisiin kuunnella. Ei ole lainkaan harvinaista, että pääsen tilanteessa kuin tilanteessa toteamaan ne kuuluisat sanat: "Mitäs minä sanoin."

 

Ei hyvänen aika. Lisää kovaäänisiä ihmislapsia pakkautuu sisälle. Taidan vetäytyä keittiön puolelle nautiskelemaan hiukan omasta rauhasta, minua kun ei kuitenkaan kuunnella.

 

- Harmi